Vinku Vilhelmiina Viiksenperä 28.10.2004-17.4.2012

Kieltämättä mielessä kävi että mistä meitä elämä näin rankaisee, kun pari viikkoa edellisestä menetyksestä meiltä vietiin pois yksi rakkaista perheenjäsenistämme.

Vinku ja Minni tulivat meille naapuristamme joulukuussa 2004. Äitihän oli siihen asti ollut sitä mieltä että me ollaan koiraihmisiä, ja kissoja ei meille tule. Mutta kun sopivasti naapurin kissalle tuli pennut ja siskon kanssa käytiin katsomassa niitä niin pitihän meidän kertoa kuinka iiiiiiiiiihania ja söpöjä ne pienet karvapallot olivat. Ja kun sitten vanhemmat päättivät että voidaan ottaa ne kissat, päätettiin samantien ottaa kaksin kappalein kissoja. Suurin syy siihen oli, että siten niistä olisi toisilleen seuraa. Ja kaksi kissaa menee siinä missä yksikin.

Vinku oli näistä kissoista siskoni alunperin valitsema. Vinku oli pentueen pienikokoisin näistä harmaista kissoista. Ja halusimme perinteisen maatiaiskissan väriset pennut, harmaaraidalliset siis.

Vinku oli hupaisa pieni otus. Se oli äärettömän kiltti mutta samalla myös ovela. Sillä oli - tyypilliseen kissatapaan - päiviä jolloin se nukkui uuninpäällä ja katsoi sieltä ilmeellä "minä nukun nyt, poistu luotani palvelija". Mutta hellyydenkipeälle tuulelle sattuessaan sitä piti siltittää tuntikaupalla, se puski ja kehräsi ja oli maailman seurallisin. Monesti se kiipeili jalkaani pitkin syliin kun yritin opiskella ja Vinkun mielestä oli aika täyttää rapsutuskiintiö.

Aamukahvilla Vinkun kanssa

Vinku oli perso juustolle. Se oli varmaan maailman vikkelin kissa. Juustohöylän ottaminen kuivaustelineestä tai laatikosta oli mission impossible jos sen aikoi tehdä niin ettei Vinku huomaisi. Se oli kärppänä paikalla ja etenkin äitin tarjoamien juustosiivujen johdosta siitä tuli parantumaton juustosyöppö.
 
Ei ikinä tuntunut siltä että kissoista pitäisi ikinä luopua. Ne olivat jotenkin itsestäänselvä osa meidän arkea. Siksi oli erittäin pysäyttävää saada soitto reilu viikko sitten siskolta,e ttä Vinku ei reagoi ja on vaan paikoillaan. Kysyin ollaanko sitä viemässä eläinlääkäriin, no ei tietenlään kun vanhempani eivät ole kovin innokkaita hoidattamaan kissoja. Onhan se totta että kissat ovat sitkeitä eläimiä, mutta tuossa tilanteessa oli räjähtämispisteessä kun vanhemmat suhtautuivat kissan hoitamiseen niin erilailla kuin koiran hoitamiseen.
No joka tapauksessa, kotiin saapuessani minua odotti kuin sfinksi-patsaalta näyttävä Vinku joka makasi kyseisessä asennossa uunin päällä. Se ei reagoinut puheeseen, ei syönyt eikä avannut silmiäkään.
Illan aikana juotin sille lääkeruiskulla vettä ja yritin etsiä tietoa siitä mikä sitä mahdollisesti vaivaisi. Joka tapauksessa se vaikutti vakavalta, kissa huojui puolelta toiselle, ei liikkunut eikä pysynyt pystyssä. Häntä heilui vain laiskasti puolelta toiselle.

Halusin ottaa Vinkun yöksi huoneeseeni. Voisin valvoa ja tarkkailla sen tilaa.  Ehdotin myös että jos se ei käy voitaisiin viedä se ulkoeteiseen yöksi ja katsoa aamulla sen tilaa. Äiti sanoi että ottaa Vinkun hetkeksi syliin ja viedään se sitten liiteriin nukkumaan. Vinku oli siihen asti nukkunut saunassa. Minä yritin lukea psykologian kokeeseen vaikka eihän siitä mitään tullut kun Vinkun tilanne oli mikä oli.

Ehkä viiden minuutin kuluttua siitä kun äiti oli hakenut Vinkun syliinsä telkkaria katsomaan, kuulun vain että äiti sanoi "Nyt taisi Vinku lähteä" ja tuli epäuskoisena kissa sylissään. Vinku näytti nukkuvalta. En osannut suhtautua asiaan mitenkään erikoisesti, olin koko päivän valmistautunut siihen että sen aika tulisi varmaan pian. Mutta Vinku antoi meille kyllä kauniin tavan lähteä. Koko illan olin hyysännyt ja valvonut sitä ja huolehtinut siitä. Sitten se oli päässyt äitin syliin, sen ihmisen syliin josta se varmaan loppupelissä eniten piti. Ja siihen sen oli hyvä nukahtaa. Se oli kaunein tapa jolla voisin kuvitella rakkaan lähtevän.

Kaivettiin Vinkulle hauta Iron haudan viereen. Siellä niillä on hyvä olla, kaksi veijaria. Aamuisin kun äiti lähti varhain töihin, Vinku ja Iro olivat aina saattamassa kun äiti lähti jo pimeän aikaan pyörällä. Aina oli kaiksi silmäparia loistamassa pimeydessä ja kaksi nälkäistä suuta kärkkymässä eväsleivän palaa.
Nyt ne ystävykset saavat rauhassa levätä ja vahtia meitä kultareunuksisen pilven reunalta.