Hoffen-Haus Ihringer 26.2.2001-29.3.2012

Elämä antaa ja elämä ottaa. Nyt tästä maailmasta on lähtenyt parempaan paikkaan ihanin ja rakastettavin koira jonka olen ikinä tavannut. Iro oli luonteeltaan maailman miellyttävin. Se oli ihan epähoffimainen, ei ikinä sanonut sanaakaan vastaan. Mutta se oli myös ovela ja viekas, vanhemmiten siitä tuli todellinen keplottelija. Iro oli aina etsimässä porsaanreikää jonka kautta voisi juonia itsensä pois ikävyyksistä tai muuten vaan asioista joita se ei halua tehdä. Esitti höperöä ja vaivaista vanhusta aina korvien puhdistuksen aikaan tai kun piti lähteä yöksi ulos. Mutta kauppareissujen ajaksi pihaan jätettynä sinkosi välittömästi naapuriin varastamaan ruokaa siinä silmänräpäyksessä kun auton ajovalot katosivat näkyvistä. Iron edesottamuksille sai aina nauraa. Varsinkin vanhemmiten siitä tuli niin hyväntahtoisesti kuriton ja ovela, että ei sille voinut suuttua. Se ei ikinä tehnyt mitään kokeillakseen rajoja tai yrittääkseen kiivetä hierarkiassa ylöspäin. Se eli omaa villiä ja huoletonta elämää ja piristi pelkällä olemassaolollaan. Se sai vanhat ihmiset hymyilemään, kaikkia piristi aina sympaattinen vanhus joka jaksoi vaikeidenkin aikojen yli ja vanhen arvokkaasti.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet ailahtelevia. Välillä oltiin pohjalla, tuntui että papan aika on jo ohi. Mutta aina se vaan ponnisteli eteenpäin ja viime viikkoinakin se oli nuoruuden voimissaan. Korvienväli sillä on aina ollut terve, vaikka ulkokuori olikin harmaantuntu ja iän myötä painunut, se oli aina henkisesti pojankoltiainen. Pari viikkoa sitten leikin Iron kanssa lenkillä ja me juostiin kilpaa lumisilla pelloilla. Ja viime viikon keskiviikkona lenkkeilin papan kanssa ja olin niin iloinen siitä etät niin se pappa vaan jaksaa.

Viime viikolla torstai-aamuna olin koirien kanssa lenkillä. Jaro juoksi ympäri metsiä kauriita etsien. Iro lopetti yhtäkkiä liikkumisen ja lysähti maahan. Se ei suostunut nousemaan ylös ja vinkui. Sain nostettua sen, ja se jatkoi matkaa tyytyväisenä. Käännyttiin kotiin, ajattelin että se on varmasti vaan aamukankeutta ja kyllä se siitä. Kouluun lähtöä valmistellessani kuulin eteisestä uikutusta. Iro oli puoliksi maassa ja puoliksi istumassa ja uikutti surkeasti. En saanut sitä ylös enkä alas. Lopulta se lysähti maahan. Lähtin kouluun ja ajattelin että illalla katson missä sillä on kipua.

Tulin isän kyydillä kaupungista kotiin iltapäivällä, äitiltä oli tullut isille viesti "Ikävä uutinen. Iro ei pääse ylös". Tunsin kylmiä väreitä ja tiesin että ratkaisun hetket ovat käsillä. Tiesin myös, että 11-vuotiaan koiran operoiminen on erittäin riskialtista ja paraneminen epätodennäköistä. Ja ymmärrän että ei ole järkevää sijoittaa suuria summia vanhan koiran operoimiseen, kun aikaa ei kuitenkaan olisi kauaa jäljellä. Ja kotiin saapuessani tiesin että ratkaisuja on vain yksi. Sillä näin Iron istumassa surkeasti maassa, se ei päässyt liikkumaan ja heilutti vain häntää apeasti ja piipitti. Nielin kyyneleeni ja menin sisälle. Isi ja pikkuveli menivät kaivamaan hautaa. Maa oli jäässä, mutta 12-vuotias pikkuveljeni halusi kaivaa kuopan. Hauta kaivettiin Jaron tarhan viereen, paikkaan josta näkee naapurin pihaan josta Iro vielä pari viikkoa sitten varasti mämmirasian ja kuljetti kotiin

Äiti tuli ilmoittamaan kun oli aika hyvästellä Iro. Voitelin vaalean voileivän ja laitoin päälle paljon juustoa. Iron luona kerroin sille kuinka paljon sitä rakastin, ja kuinka äärettömän tärkeä se minulle on. Kerroin että se saa pian lähteä paikkaan jossa se näkee vanhan ystävänsä Nallen. Ja jossa se saa käpertyä nukkumaan edesmenneen emonsa kainaloon. Kerroin että se paikka on sellainen jossa kukaan ei tunne kipua. Kerroin että siskoni rakastaa sitä enemmän kuin ketään. Sisko oli ulkomailla reissussa ja olen todella surullinen ettei hän saanut hyvästellä Iroa. Otettiin viimeiset valokuvat, hautasin kasvoni Iron turkkiin ja haistoin viimeisen kerran sen ihanaa tuoksua. Sanoin sille, että me nähdään vielä.

Menin sisälle Jaron kanssa. Katsoin keittiön ikkunasta kun isi kantoi Iron kuoppaan ja kuinka hän hyvästeli ja uskollisen ystävänsä. Katsoin myös, kun isä teki viimeisen palveluksen ystävälleen ja kuulin luotien äänet. Hautasin kasvoni Jaron turkkiin ja kerroin, että isikoira on nyt mennyt pois. Kävin vielä katsomassa viimeisen kerran Iroa. Se näytti nukkuvan. Silitin sitä ja sanoin "Hyvästi". Äiti, isi ja veljeni jäivät hautaamaan Iron. Minä menin sisälle ja kävelin alitajuisesti pianon luo. Etsin käsiini eräät tietyt nuotit ja aloin soittamaan "Jäähyväiset". Lauloin ja soitin ja itkin. Lauloin Irolle laulun ja toivotin sille hyvää matkaa.

Pikkuveljeni rakensi isin kanssa ristin. Illalla satoi räntää ja lunta. Iron haudalla paloi kynttilä.

Olin surullinen, mutta suuri kivi oli vierähtänyt pois sydämeltäni kun tiesin, että Iro on nyt paikassa jota kipu ei voi tavoittaa ja jossa sillä on aina hyvä olla.