Sonorian Figaro 5.1.2008-1.7.2013

Mä annan sut pois

Mä päästän sut pois

Vaikka sattuu

Sä annat mut pois

Sä päästät mut pois

Kaikkeen tottuu

Hymyillään vaan

Ei oo muutakaan enää antaa

Luovutaan toisistamme hiljaa

Enpä olisi viime elokuussa uskonut että joudun näin pian kirjoittamaan uuden muistokirjoituksen. Oltiin juuri selvitty monenlaisista alamäistä. Viime vuoden maaliskuussa jouduimme lopettamaan 11-vuotiaan Iro-hovawartin, jota vanhuus ja sen tuomat vaivat alkoivat haitata niin paljon että oli pakko päästää herra kärsimyksistään. Vain muutama viikko sen jälkeen Vinku-kissa kuoli todennäköisesti myrkkyyn. Elokuussa 5-vuotias Jaro-hovawart lähti luotamme aivan liian aikaisin ja täysin yllättäen, kesken iltalenkin todennäköisesti sydänkohtauksen takia.

Elokuun lopulla meidän elämää saapui ilahduttamaan iloisin ja energisin koira jonka olen koskaan tavannut. Kunto valloitti meidät ensinäkemällä, se oli mahdottoman kiltti ja reipas. Sen häntä heilui aina ja se hymyili aina niin leveästi että aivan liian pitkä kieli roikkui ulkona ja keppien jyrsimisen kuluttamat kulmahampaat vilkkuivat huulten takaa.

Minulla oli paljon suunnitelmia Kunton kanssa. Se oli niin reipas ja aina valmis tekemään kaikkea, että sen kanssa oli ilo oleskella ja harrastella. Käytiin ensimmäisissä mätsäreissä samana viikonloppuna kuin Kunto tuli meille. Se oli yksi parhaimmista koiratapahtumista mitä muistan, Kunto hyppeli ja laukkaili kuin villivarsa kesälaitumella ja roikkui hihnassa. Punaisten kehässä annoin sille pallon suuhun, silloin se laittoi korvat keskittyneesti takaviistoon ja ravasi ulottuvalla askeleella kuin mikäkin näyttelykoira. Ja me voitettiin palkintoja! Kunto oli niin iloinen ja hassu koko ajan, että itsellenikin jäi kestovirne naamalle koko päiväksi. 

Kunto oli aina valmis tokoilemaan. Sille pelkkä tokoilukin oli palkka itsessään ja se todellakin nautti siitä kun sai treenata. Se antoi aina sata prosenttia ja vähän enemmänkin.

Loppuvuodesta kävimme myös möllitokossa. Kunto oli siellä kuin kotonaan, sillä oli niin paljon virtaa että sen kaiken keskittäminen pelkkiin liikkeisiin oli jo haaste itsessään. Mutta niin me vaan saatiin ALO1 ja olin täynnä itseluottamusta, kerrankin minulla oli koira jonka kanssa ajatukset menivät yksiin ja jota osasin lukea täydellisesti.

Ennen joulua alettiin huomata että Kunto ontuu välillä. Se kevensi oikeaa etujalkaansa ja välillä piti sitä kokonaan ilmassa. Ei huolestuttu vielä, ajateltiin että olisihan se ihme jos tuolla hyppelyllä ja riekkumisella se ei joskus venäyttäisi itseään. Mutta sitten se ongelma vaan jatkui. Tammikuussa käytiin eläinlääkärillä ja röntgenissä. Siellä havaittiin jotain pientä muutosta niin olkanivelessä kuin kyynärnivelessä. Saatiin ohjeeksi kipulääkkeiden antoa ja rauhallista liikuntaa. Mutta ongelmat jatkuivat, ja seuraavaksi meidät ohjattiin toiselle eläinlääkärille. Siellä kuvattiin lähes koko koira, ja löydettiin mm ahdas nikamaväli selästä. Nivelten pienet muutokset eivät aiheuttaneet huolta, ne eivät kuulemma selittäisi niin huomattavaa ontumista. Mutta ontuminen jatkui koko kevään ja kävimme pari kertaa eläinlääkärillä saadaksemme kipulääkkeitä. Lisäksi käytiin fysioterapiassa kolme kertaa. Osa koiran jumeista saatiin siellä auki ja selän arka kohta lakkasi vaivaamasta myöskin. Lainasin hierontakirjoja ja sain fysioterapeutilta neuvoja kuntoutukseen ja aloin hieromaan Kuntoa päivittäin.

Kuitenkin jalan keventäminen yleistyi ja meidät ohjattiin olkanivelen tähystykseen. Siellä ei voitu tehdä mitään muuta kuin diagnosoida. Nivelrusto oli epätasainen ja olkalihaksen kiinnitysjänne ärtynyt, nivelen sivusiteet olivat myös ärtyneet. Meille ehdotettiin että tulevaisuudessa voitaisiin mennä nivel-leikkaukseen. Myöhemmin saatiin kuitenkin eläinlääkäriltä sellainen mielipide, että moiseen operaatioon ei olla ryhtymässä, sen hyödyllisyydestä tässä tapauksessa ei ollut takeita.

Kunto sai Cartrophen-pistossarjan jonka toivottiin hoitavan nivelrustoa ja vähentävän ärsytystä. Mutta mitään hyötyä ei havaittu.

Juttelin eläinlääkärin kanssa uudelleen, kun havaitsin että kipu oli nivelessä tai jossain sen lähellä. Saatiin samalle päivälle (10.6.) aika röntgeniin, aikomuksena kuvauttaa olkanivel uudelleen. Kuvista löytyi jotain uutta... Muutoksia olkaluussa. Niiden laadusta ei ollut tietoa, mutta eläinlääkärimme sanoi ettei kasvaimen mahdollisuutta voinut lukea pois. Saimme kipulääkkeitä ja palasimme kotiin, piti päättää mitä tehdään. Lähdetäänkö magneettikuvauksiin? Haetaanko toisen eläinlääkärin mielipide? Samalla huomasimme, kuinka Kunton vointi huononi vahvasta lääkityksestä huolimatta. Oikea etujalka oli ollut käytännössä käyttämätön jo viikkojen ajan, mutta muutamana viime viikkona en ollut nähnyt Kunton varaavan painoa jalalle edes pissalla käydessään, eilen se tasapainoili toisen etujalan ja toisen takajalan varassa.

Eilen tulin aamupäivällä kotiin yön ja aamupäivän kestäneestä työvuorosta ja äitini ilmoitti varanneensa Kuntolle uuden röntgenajan samalle iltapäivälle. Suunnitelmissa oli muutenkin ollut ottaa kontrollikuva ja katsoa, onko luun muutoksiin tapahtunut jotain kehitystä. Mentiin eläinklinikalle ja autoin hoitajaa kuvien ottamisessa. Kunto itki, kun asettui maate pöydälle. Kuvien tutkimiseen ei mennyt eläinlääkäriltä kauaa, tilanne oli harvinaisen selvä ja hän kutsui meidät katsomaan kuvaa näytöltä. Muutosta oli kolmen viikon takaiseen kuvaan verrattuna huomattavasti. Olkaluun epämääräinen kohta oli levinnyt laajemmalle alueelle ja luun väri oli omituinen. Niin nopeasti levinnyt luustosyöpä on ollut varmasti kivulias, tuntuu pahalta pelkästään ajatellakin niin nopeasti leviävää kasvainta.

Olen ollut jo pitkään valmistautunut siihen, että yhteinen aikamme Kunton kanssa jää lyhyeksi. Vaikka tein kaikkeni ja vähän enemmänkin saadakseni Kunton kuntoon, ei se vaan onnistunut. Lopulta väsyin siihen. Oli masentavaa haluta jotain niin paljon ja pyrkiä siihen, ja samalla koiran tilanne vain huononi. Väsyin ja ärsyynnyin eniten itseeni, kun purin pahaa oloani väärin ja vääriin asioihin.

Oltiin jo puhuttu vanhempieni kanssa siitä, että Kunto joudutaan ehkä lopettamaan. Olin lopettamisen kannalla itsekin, mutta samalla mietin kuumeisesti sitä, teinkö nyt varmasti kaikkeni? Olisinko voinut tehdä enemmän? Mutta viimeistään eilen, luustokuvan nähtyäni, tiesin että tässä tilanteessa voidaan tehdä koiralle vain yksi palvelus.

Niinpä eilen iltapäivällä kaivoimme kuopan koiratarhan viereen. Samaan paikkaan on haudattu Iro-koira ja Vinku-kissa. Aiemmin menehtynyt Nalle-koira lepää tontin toisella puolella, sekin metsän laidassa.

Hyvästeltiin Kunto pihassa. Sisko tarjosi sille makkaraa ja minä leikkasin talteen muutaman karvatupsun. Ja kerroin sille että kohta ei sattuisi enää. Kohta se pääsee sinne minne kipu ja kärsimys ei ulotu. Kunto keskittyi tohottamaan vinkupossuaan etsien, mutta tärkeintähän oli että sain sanottua sille sanat joita se ei kuitenkaan ymmärtänyt, mutta jotka merkitsivät minulle paljon.

Kunto hyppeli rakas, reissussa rähjääntynyt ja vinkumiskykynsä menettänyt, possulelu suussaan koiratarhaan. Vähän se ihmetteli kun isä kutsuikin sen pois sieltä. Ei tainnut Kunto tietää että nyt ei menty tarhaan kauppareissun ajaksi. Edessä olisi vähän pidempi matka. 

Sinne se Kunto pääsi, haudan lepoon possulelu kainalossaan.

Isä sytytti illalla kynttilän haudalle, se paloi vielä yölläkin tuulesta ja sateesta huolimatta. Tänään tein veljeni kanssa haudalle ristin ja liitin siihen syksyllä tarhan oveen tekemäni nimikyltin ja kaiversin toiseen laattaan syntymä -ja kuolinvuodet.

Kunto ehti olla meidän kanssa vain vähän aikaa. Mutta nämä kuukaudet tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kunto ei ollut koskaan pahalla päällä, se oli aina iloinen ja valmis toimimaan. Vaikka loppua kohden se tunti varmasti suurta kipua, se ei koskaan kohdistanut pahaa oloaan ihmisiin. Se ei koskaan haukkunut ihmisille, ei koskaan näyttänyt hampaita tai murissut. Jos se osoitti kipua, se uikutti ja itki sydäntä raastavasti, mutta koskaan se ei ollut pahantuulinen.

Kaikki jotka sen tapasivat, tuntuivat rakastuvan siihen. Ja Kunto rakasti kaikkia. En jaksa uskoa että tulen koskaan tapaamaan yhtä positiivista ja persoonallista lelujenkantajaa, työmyyrää ja ihmisen parasta ystävää.

Aina ei voi tietää onko aikaa

paljon vai vähän,

yht’äkkiä vain huomaa

se päättyikin tähän.

Kun sammuu sydän läheisen

on aika surun hiljaisen.