Täydellisyyttä!

~5v (c) Jutta

Aijai minäpä olen hurjaksi bloggaajaksi ruvennut, mutta kun nyt oli niin hieno asia että täytyy kirjata muistiin!

Tänään lähdin Jaron kanssa iltapäivällä lenkille ja turvotin sille palkaksi kuivamuonaa nakinkeittovedessä. Ajatuksena oli että jospa me vähän tokoa väännettäisi matkalla metsässä. No nälkäinen ja äärimmäisen terävä Jaro oli ihan hyperaktiivinen koko lenkin ajan. Ja Ihan oikeasti olin melkein tippa linssissä kun tajusin miten paljon me ollaan edistytty vaikka olen muutaman kuukauden ajan juputtanut itsekseni sitä että ei tästä edetä... 

Polulle kaatuneiden puunrunkojen ja metsässä olevien rankojen yli treenattiin hyppyä. Tässä tein kuitenkin virheen siinä mielessä että innostuin onnistuneista suorituksista sen verran, että tein turhan monta toistoa ja Jarolta alkoi lopussa lipsua keskittyminen ja se lähti vasta muutaman käskyn ja käsimerkin jälkeen. Mutta ensi kerralla taas ollaan viisaampia.
Ensimmäiset toistot oli ihan huippuluokkaa. Maasto oli epätasaista joten vähän olisi ollut asennoissa parantamisen varaa, mutta pääasia on että koira irtosi hypylle ensimmäisellä käskyllä ja muutaman kerran jo ilman vartaloapua.

Luoksetuloa ollaan tänä keväänä treenattu eteentulon kautta. Itse eteentulo ei ole ongelma, ainoastaan se että koiraan saa riittävästi vauhtia. No tällä kertaa vauhtia ei puuttunut. Ylämäessäkin se tuli kuin ammuttuna, laukalla koko matkan! Ihan älyttömän hienosti ja erittäin tiivis eteentulo ja siitä näppärästi sivulle. Perusasennon treenaus on ollut viime aikoina aika hakusessa, Jaro jää jotenkin liian kauas. Pitäisi löytää naksutin niin voitaisi hioa se taas entiseen uskoonsa.

Pellolla treenattiin sitten seuruuta ja jääviä liikkeitä. Seuraamienn on aina ollut Jaron vahvuus, tänäänkin se teki tosi ihanasti, tiiviisti ja iloisesti. Muissa liikkeissä Jaro saattaa olla vaisu mutta seuratessa se on aika tykki. Häntä vispaa ja kieli roikkuu suupielestä ja se on hurjan iloinen, siksi seuruuta on aina niin kiva treenata Jaron kanssa.
Liikkeestä maahanmeno ja seisomaan jääminen menivät aika näppärästi, Jaro on aika varma noissa liikkeissä. Tosin maahanmeno saisi olla vielä nopeampi mutta muuten se on aika hieno. Tosin kun palaan Jaron sivulle, se peruasentoon siirtyminen on muuten ok mutta ensimmäisellä "sivu"-käskyllä se jää hieman nojaamaan eteen ja tassut muutaman sentin liian edessä. Ja toisella käskyllä korjaa oikean asennon. Tänään käskin sen virheellisen perusasentoon tulon jälkeen maahan ja siitä uudestaan sivulle, silloin se nousi nopeasti ja oikealle kohdalle.

Lopuksi temppuiltiin ja otettiin pikkuisen jääviä liikkeitä. Ne meni aika kivasti, Jaro oli tänään kuin eri koira meidän normaaleihin treeneihin verrattuna!

Ps. Tampere kv aikataulut on tulleet! Hoffeja 21 ja kehät alkaa iltapäivällä, ihan mukavaa :)
Pps. Nämä kuvat otti Jutta, kun oltiin 15.4. Annin ja Aasan & Jutan ja Totin kanssa lenkkeilemässä ja leikkimässä.

Seisoskelua (c) Jutta

Eteentulo (c) Jutta.

Kevättä rinnassa!

Luulen että sillä oli vähän nälkä?

Jopa täällä karussa pohjolassa on jo vaikea kieltää kevään tuloa. Lumet on sulaneet ihan huomaamatta, tänään kuivalla pellolla kissan kanssa auringossa makoillessani se oikeen iski vasten kasvoja, kevät on tosiaankin tullut! Jaron kanssa kävin tänään juoksulenkillä, hyvin pärjäsi t-paidalla ja tuli ihan oikeesti kuuma!

Tällä hetkellä mulla ei ole mitään varsinaista asiaa jota varten pitäisi blogia päivitellä, oli vaan semmonen olo että voisin kirjotella kerrankin normiarjestamme ja lisäillä joukkoon kuvia, niitä kun on tullut oetttua taas aivan liian paljon ja nehän eivät pääse oikeuksiinsa jos niiden tehtävä on vain kuormittaa koneen muistia.

5v 1kk

Eilen kävin Ninjan ja Jaron kanssa lenkillä. Oli taas oikein kiva muuten lenkkeillä koiruuden ja kissan kanssa, mutta Ninjan mielestä lenkki on hukkaan heitetty jos sitä ei tehdä juoksennellen siksakkia u-käännöksillä pitkin peltoa ja jäädä välillä nököttämään kauas, sitten huudeta surullisesti kun aina hylätään ja lopulta kiihdytetä ohi tuhatta ja sataa. Kyllä vain, kissan kanssa lenkkeilyssä on hyvätkin puolensa mutta välillä tuo pieni musta paholainen raastaa hermoja oikein olan takaa.

Lenkille lähdettäessä moikattiin naapurin pässejäkin.

Ninja ja Iro tulivat aikoinaan lenkillä hyvin toimeen, Iro oli paljon rauhallisempi ja välinpitämättömämpi kissoja kohtaan, Jaron päässä taas naksahtaa aina välillä ja se jahtailee Ninjaa ympäri maita ja mantuja. Mutta onneksi Ninja on sen verran epätavallinen kissa että se ei pienestä hätkähdä ja parin sekunnin päästä ei edes muista koko tilannetta.

Temppuna "pidä"

Kynsienterotuspuu. Ihmettelen suuresti jos kyseinen
(naapurin pihassa kasvava) puu ei pian kuole pystyyn,
joku musta paholainen on sitä nimittäin kerran jos
toisenkin käyttänyt virallisena kynsien terotuspaikkana.

Minni

Pitkästä aikaa sain Minnistäkin oikein edustuskuvia, eilen bongasin sen nakertamasta nurmikkoa pellolta ja kävin kameran ja Minnin kanssa käppäilemässä pellolla.

Tänään Minnillä onkin ollut tosi aktiivinen päivä. Asuntoauton ovi oli koko päivän auki koska isä teki siellä korjaustöitä ja näppäränä kissana Minni oli huomannut sen ja nukkui koko päivän asuntoautossa. Iltapäivällä käytiin muualla asioimassa ja kyläilemässä ja kotiin tultuamme muistettiin että Minni on vielä nukkumassa asuntoautossa. No eipä nukuta varmaan taas hetkeen tuota kissaa, kun se on nyt nukkunut koko päivän.

Kaikki kuvat tästä viestistä otin tostaina, perjantaina ja lauantaina.

Oho ai niin, melkein unohdin! Viikko sitten meillä kävi kylässä se maailman ihanin saksanseisoja-neitonen eli Moona. Moona kävi tutustumassa paikkoihin ja meidän porukkaan vielä kerran ennen kun tulee meille sitten hoitoon. Vierailu meni oikein hyvin, Moona oli kuin kotonaan. Minni kävi vähän turhan uhkarohkeasti nuuhkimassa Moonaa ja sai sitten ottaa jalat alleen..

Moona tosiaan tulee hoitoon toukokuun toisella viikolla ja viipyy reilu viikon kun isäntäperhe on matkoilla. Omistajat ovat meidän tuttavia ja Moonan olen esittänyt yhdessä mätsärissä ja viime vuoden Jyväskylä kvssa.

Pariskunta tsekkailemassa maisemia Jaron yksiön terassilta.

Moona ja Jaro tarkkana vahdissa.

Vinku Vilhelmiina Viiksenperä 28.10.2004-17.4.2012

Kieltämättä mielessä kävi että mistä meitä elämä näin rankaisee, kun pari viikkoa edellisestä menetyksestä meiltä vietiin pois yksi rakkaista perheenjäsenistämme.

Vinku ja Minni tulivat meille naapuristamme joulukuussa 2004. Äitihän oli siihen asti ollut sitä mieltä että me ollaan koiraihmisiä, ja kissoja ei meille tule. Mutta kun sopivasti naapurin kissalle tuli pennut ja siskon kanssa käytiin katsomassa niitä niin pitihän meidän kertoa kuinka iiiiiiiiiihania ja söpöjä ne pienet karvapallot olivat. Ja kun sitten vanhemmat päättivät että voidaan ottaa ne kissat, päätettiin samantien ottaa kaksin kappalein kissoja. Suurin syy siihen oli, että siten niistä olisi toisilleen seuraa. Ja kaksi kissaa menee siinä missä yksikin.

Vinku oli näistä kissoista siskoni alunperin valitsema. Vinku oli pentueen pienikokoisin näistä harmaista kissoista. Ja halusimme perinteisen maatiaiskissan väriset pennut, harmaaraidalliset siis.

Vinku oli hupaisa pieni otus. Se oli äärettömän kiltti mutta samalla myös ovela. Sillä oli - tyypilliseen kissatapaan - päiviä jolloin se nukkui uuninpäällä ja katsoi sieltä ilmeellä "minä nukun nyt, poistu luotani palvelija". Mutta hellyydenkipeälle tuulelle sattuessaan sitä piti siltittää tuntikaupalla, se puski ja kehräsi ja oli maailman seurallisin. Monesti se kiipeili jalkaani pitkin syliin kun yritin opiskella ja Vinkun mielestä oli aika täyttää rapsutuskiintiö.

Aamukahvilla Vinkun kanssa

Vinku oli perso juustolle. Se oli varmaan maailman vikkelin kissa. Juustohöylän ottaminen kuivaustelineestä tai laatikosta oli mission impossible jos sen aikoi tehdä niin ettei Vinku huomaisi. Se oli kärppänä paikalla ja etenkin äitin tarjoamien juustosiivujen johdosta siitä tuli parantumaton juustosyöppö.
 
Ei ikinä tuntunut siltä että kissoista pitäisi ikinä luopua. Ne olivat jotenkin itsestäänselvä osa meidän arkea. Siksi oli erittäin pysäyttävää saada soitto reilu viikko sitten siskolta,e ttä Vinku ei reagoi ja on vaan paikoillaan. Kysyin ollaanko sitä viemässä eläinlääkäriin, no ei tietenlään kun vanhempani eivät ole kovin innokkaita hoidattamaan kissoja. Onhan se totta että kissat ovat sitkeitä eläimiä, mutta tuossa tilanteessa oli räjähtämispisteessä kun vanhemmat suhtautuivat kissan hoitamiseen niin erilailla kuin koiran hoitamiseen.
No joka tapauksessa, kotiin saapuessani minua odotti kuin sfinksi-patsaalta näyttävä Vinku joka makasi kyseisessä asennossa uunin päällä. Se ei reagoinut puheeseen, ei syönyt eikä avannut silmiäkään.
Illan aikana juotin sille lääkeruiskulla vettä ja yritin etsiä tietoa siitä mikä sitä mahdollisesti vaivaisi. Joka tapauksessa se vaikutti vakavalta, kissa huojui puolelta toiselle, ei liikkunut eikä pysynyt pystyssä. Häntä heilui vain laiskasti puolelta toiselle.

Halusin ottaa Vinkun yöksi huoneeseeni. Voisin valvoa ja tarkkailla sen tilaa.  Ehdotin myös että jos se ei käy voitaisiin viedä se ulkoeteiseen yöksi ja katsoa aamulla sen tilaa. Äiti sanoi että ottaa Vinkun hetkeksi syliin ja viedään se sitten liiteriin nukkumaan. Vinku oli siihen asti nukkunut saunassa. Minä yritin lukea psykologian kokeeseen vaikka eihän siitä mitään tullut kun Vinkun tilanne oli mikä oli.

Ehkä viiden minuutin kuluttua siitä kun äiti oli hakenut Vinkun syliinsä telkkaria katsomaan, kuulun vain että äiti sanoi "Nyt taisi Vinku lähteä" ja tuli epäuskoisena kissa sylissään. Vinku näytti nukkuvalta. En osannut suhtautua asiaan mitenkään erikoisesti, olin koko päivän valmistautunut siihen että sen aika tulisi varmaan pian. Mutta Vinku antoi meille kyllä kauniin tavan lähteä. Koko illan olin hyysännyt ja valvonut sitä ja huolehtinut siitä. Sitten se oli päässyt äitin syliin, sen ihmisen syliin josta se varmaan loppupelissä eniten piti. Ja siihen sen oli hyvä nukahtaa. Se oli kaunein tapa jolla voisin kuvitella rakkaan lähtevän.

Kaivettiin Vinkulle hauta Iron haudan viereen. Siellä niillä on hyvä olla, kaksi veijaria. Aamuisin kun äiti lähti varhain töihin, Vinku ja Iro olivat aina saattamassa kun äiti lähti jo pimeän aikaan pyörällä. Aina oli kaiksi silmäparia loistamassa pimeydessä ja kaksi nälkäistä suuta kärkkymässä eväsleivän palaa.
Nyt ne ystävykset saavat rauhassa levätä ja vahtia meitä kultareunuksisen pilven reunalta.

Kissoja

Olen tässä blogissa tähän mennessä keskittynyt lähinnä koiraotusten elämään, mutta nyt kun on enää yksi pihavahti talossa, alan päivitellä myös kissojen kuulumisia ettei vallan autioidu tämä blogi.

Kissoista teen myös omat esittelysivut tuonne yläpalkkiin, niiden tiedot voi sieltä lueskella ja tutustua niihinkin :-)

Kuvia

Kuvia parempilaatuisina kuin täällä ja petsiessä löytyy osoitteesta: http://www.flickr.com/photos/mariellen-/

Olen kiitollinen kaikenlaisesta palautteesta, kritiikki on aina tervetullutta :)

Suunnitelmia

Nyt kun tämäkin vuosi on jo turvallisesti käynnissä niin voisin alustavaa kalenteria suunnitella tälle vuodelle.Tänä vuonnahan ei olla Jaron kanssa vielä missään kisoissa tai tapahtumissa oltukaan.

21.4.2012 Match show, Jyväskylä

24.4.2012 Match show, Muurame

29.4.2012 Match show ja möllitoko, Jämsä

1.5.2012 Match show, Jyväskylä

6.5.2012 Match show, Jyväskylä

13.5.2012 Tampere kv

19.5.2012 Match show, Hankasalmi

26.5.2012 Match show, Jyväskylä

27.5.2012 Match show, Jyväskylä

16.6.2012 Match show, Jyväskylä

16.6.2012 Möllitoko, Hankasalmi

28.7.2012 Tervakosken päänäyttely

Varmaan aika iso osa noista Jyväskylän mätsäreistä jää välistä, täytyy nyt katsoa kuinka moneen paikkaan me revetään toukokuun aikana.

Ja lopuksi piristystä perjantaihin, seura tekee kaltaisekseen vai miten se meneekään:

Kisatuloksia vaille TVA!

Vitsikäs otsikko, kyllä vain :-) Mutta kun tänään meillä oli huippumukavat kotitreenit. Alkuperäinen suunnitelma oli treenata pitkästä aikaa hyppyä. No mukava pieni keväinen tuulenviri päätti lennättää mun askartelemaa pahvista hyppyestettä ympäri pihaa ja päätettiin siirtää hypyn harjoittelu myöhemmäs.

Jarolla oli treenipalkkana iltaruoka (Jahti&Vahti-nappuloita) turvotettuina. Ja lopuksi se sai vielä ekstrapalkkana hauen rippeitä, ihmisten iltaruuasta jääneitä.

Pikkuveli toimi valokuvaajana sormet palellen Suomen hyytävässä kevätilmassa. Itse laitoin kameran asetukset kohdilleen ja pikkuveli räpsi kuvia minkä ehti.

Aluksi treenattiin seuraamista, se meni oikein mallikkaasti, ainoastaan perusasento oli aina sinne päin ennemmin kuin oikein. Täytyy alkaa taas sitä hiomaan, Jaron mielestä ei ollut eroa istuuko se vieressä vai puolen metrin päässä vinottain.

Sitten opeteltiin noudon alkeita. Aiemmin olen opettanut Jaroa laittamalla esineen sen suuhun ja toistelemalla käskysanaa. No tänään aloitettiin toisella lähestymistavalla. Naksuttelin aina kun Jaro teki edes pieniä elkeitä ottaakseen esineen kädestäni vapaaehtoisesti.
Tätä treenattiin tänään jo päivällä sisällä. Silloin puuvärikynä leikki noutokapulaa. Jaro tajusi idean todella helposti, aina kun se otti kynän suuhun -> naks -> palkkaa nassuun.
Oksan kansa kokeillessa meni myös hurjan hienosti. Jaro piti oksaa suussaan aina naksuun ja vapautukseen saakka. Ja jossain vaiheessa se otti oksan suuhun vapaaehtoisesti, sinkosi takatassuilleen ja otti sen suuhunsa vaikka en ollut käskenytkään. Olin positiivisesti yllättynyt Jaron viretilasta noutotreenissä, se oli ihan täpinöissään!

Lisäksi opeteltiin eteentuloa ja kaukoja. Jaro on maailman söpöin kaukoissa, sen istu-maahan ja maahan-istu vaihdot on todella nopeita ja onnistuneita. Seisominen on epävarmaa vielä, mutta ei ollenkan huonossa vaiheessa. Pitäisi kiinnittää enemmän huomiota tulevaisuudessa siihen, että saisi karsittua turhia väliaskelia vaihdoissa pois.

Ja kuten kuvitella saattaa, kivaa oli ja palkka maisui, iltapalaksi Jaro sai vielä jugurttipurkin lopun joka varmaan olisi tässä joku kaunis päivä lähtenyt liikkeelle purkistaan... Mutta Jarolle maistui!

Ja lopuksi pari kevennyskuvaa Jarosta ja oksasta. Kyllä se ainakin symppispisteitä saisi noudosta kokeessa, jos ei muita pisteitä heruisikaan! :-D

Taukoa taukoa...

Kyllä vain, elossa ollaan ja sitä rataa. Joku laiskamato on kyllä varmaan puraissut minua kun on ollut niin pirun hankalaa saada aikaiseksi bloggerin avaaminen ja uuden postauksen kirjoittelu.

Viime aikoina meillä on eletty vähän surullista aikaa, edellisessä postauksessa kerroinkin syyn. Mutta nyt Irolla on hyvä olla ja väittäisin että minullakin. Kun nyt tiedetään

että Iron ei tarvitse enää ikinä kärsiä, tuntuisi itsekkäältä toivoa että se vielä eläisi.

Mutta muuten meillä eletään ihan kuten ennenkin. Arki on tosin sen verran muuttunut, että Jaro saa enemmän liikuntaa ja huomiota. Nyt kun siskoni lenkkeilee Jaron kanssa sen sijaan että kävi lenkillä aiemmin Iron kanssa. Lisäksi 12-vuotias pikkuveljeni on alkanut viemään Jaroa lenkille. Koska Jaro on kuitenkin voimakastahtoinen ja fyysisestikin voimakas koira joka sinkoilisi mielellään autojen perään, se käy veljeni kanssa vain metsälenkeillä. Ja minäkin toki pyrin lenkkeilemään ja harrastamaan Jaron kanssa mahdollisimman paljon. Lukio vaan tuppaa viemään aikaa aika mukavasti, koulu loppuu nytkin neljänä päivänä viikossa kello 16:00. Onneksi sen jälkeen ehtii vielä iltalenkille. Kovin ruhtinaallisia juoksilenkkejä ei olla harrasteltu arkisin, minulla on tässä jaksossa ollut 8 tuntia koululiikuntaa viikossa, iltalenkki toimii mukavana palauttavana ja virkistävänä lenkkinä. Viikonloppuisin ollaankin sitten melkein pelkästään lenkkeilty, kun äiti lenkittää aamuisin silloin kun me aamu-uniset lapsukaiset vielä uinumme höyhensaarilla. Ja viime viikkoina on ollut todella upeita hankikelejä, jolloin tuntuisi silkalta vääryydeltä jäädä sisälle, kun ulkona on niin mieletön ilma ja voi vaan juoksennella ympäri peltoja eikä upota ollenkaan.

Harrastusrintamalla näyttää hyvältä. Muutama möllitoko on kiikarissa alkukesän ja kevään aikana. Ja villi unelma olisi korkata kisaura hoffien rotumestiksissä Tervakosken päänäyttelyn yhteydessä, mutta se edellyttäisi muutaman ongelman ratkeamista:
1) Luoksetulo. Jaro tulee hiipien ja löntystellen, harvoin vaivautuu laukkaamaan ja sivulle tulee vähän sinne päin. Nyt olen alkanut opettamaan sen eteentulon kautta. Jospa se saisi vähän intoa tähän touhuun. Huomenna treenataan tätä taas ruokapalkalla, ehkä se tästä alkaa muotoutumaan.

2) Jäävät liikkeet. Pitäisi saada maahanmeno nopeammaksi ja varmemmaksi. Hyvällä mallilla ollaan ja luulen että suurin ongelma olen minä itse, oletan koko ajan että ei se kuitenkaan jää maahan. No tuskinpa siitä sen parempi tulee jos jatkan tätä asennetta. Enemmän luottoa koiralle!
3) Hyppy. Talvella treenattiin hyppyä ja se menikin kuin unelma! Nyt pitäisi alkaa taas treenaamaan sitä. Talvitreenin tulos oli iloinen yllätys, ottaen huomioon että todellakin elin siinä uskossa että Jarohan ei hyppää. Voi koiraparkaa, ei ole ihmekään jos ei aina innosta, kun omistaja on valmiiksi jo pessimistinen.

Tampere KV onkin meidän tämän näyttelyvuoden aloittava koitos. Kovin montaa näyttelyä tuskin kierretään, Jarollahan on kasassa ne kolme SERTiä jo. Keskittyminen kohdistuu todennäköisesti tokoon ja BH-kokeeseen sekä mahdollisiin muihin lajeihin. Esimerkiksi vepeä ollaan innokkaasti menossa ainakin kokeilemaan kun kennelkerhomme sitä aikoo järjestää tänä vuonna. Sisko on lajista myöskin innoissaan ja tulee mielellään Jaron toiseksi ohjaajaksi.

Toukokuussa meillä on muutakin hupia tiedossa kuin Tampere KV, meille tulee reiluksi viikoksi kylään saksanseisoja Murronnevan Moona! Moonasta on kuvia Jyväskylä KV-postauksessani. Siellähän esitin Moonan hienosti rotunsa parhaaksi (ja ainoaksi). Jaro ja Moona ovat kyllä symppis pariskunta, on mukava että ainoan koiran elämään totutteleva Jaro saa hetkeksi kaverin.
Talvella käytiin Luna-galgoa ja Suvi-greytä morjenstamassa ja koirien kanssa metsässä juoksemassa. Jaro ja Luna tulivat hyvin juttuun ja nyt odotan maaston sulamista että päästäisi Lunan ja Suvin luokse taas leikkimään ja riekkumaan. Eipä tarvitse itse liikkua juuri lainkaan kun vinttikoirat pistää tassua toisen eteen ja saksalainen pihavahti yrittää pysytellä perässä!

Keskiviikkona Jarolla on aika rokotuksiin. Ja minä ja isä viedään se sinne, voi Jaro-parkaa kun joutuu minun kyytiin, suoritan siis ajokorttia opetusluvalla. Saapa nähdä onko meillä tuloksena takalasin vai etulasin sisäpuolelle liiskaantunut koirapannukakku! No eipä sentään, ihan hyvä kuski olen :-)

Helmikuussa sain muuten uuden kameran, Canon EOS 1100D! Valokuvaus on jo useamman vuoden ollut tärkeä harrastus ja on mukava että saatiin vähän parempi väline sen harjoittamiseen. Putkenahan tuossa on kittilinssi 18-55mm mutta kuulinpa huhupuhetta että kesän kynnyksellä hankittaisi ulottuvampi zoomi jos hyvin käy!

Lopuksi vielä kuvia!

^ Nämä kuvat otettiin palmusunnuntaina. Jaro pääsi pitkästä aikaa vetopuuhiin, kun tuollainen epäilyttävä kyytiläinen (pikkuveli) ilmoittautui vapaaehtoiseksi kuskiksi. Lisäksi tuossa on todistusaineistoa siitä että ollaan me aina välillä treenattu tokoakin.

Jaro kirmaa, ettei vaan jää matkasta!

Siinäpä vielä pari kuvaa papasta, tuollaisena minä sen aina muistan.

Hoffen-Haus Ihringer 26.2.2001-29.3.2012

Elämä antaa ja elämä ottaa. Nyt tästä maailmasta on lähtenyt parempaan paikkaan ihanin ja rakastettavin koira jonka olen ikinä tavannut. Iro oli luonteeltaan maailman miellyttävin. Se oli ihan epähoffimainen, ei ikinä sanonut sanaakaan vastaan. Mutta se oli myös ovela ja viekas, vanhemmiten siitä tuli todellinen keplottelija. Iro oli aina etsimässä porsaanreikää jonka kautta voisi juonia itsensä pois ikävyyksistä tai muuten vaan asioista joita se ei halua tehdä. Esitti höperöä ja vaivaista vanhusta aina korvien puhdistuksen aikaan tai kun piti lähteä yöksi ulos. Mutta kauppareissujen ajaksi pihaan jätettynä sinkosi välittömästi naapuriin varastamaan ruokaa siinä silmänräpäyksessä kun auton ajovalot katosivat näkyvistä. Iron edesottamuksille sai aina nauraa. Varsinkin vanhemmiten siitä tuli niin hyväntahtoisesti kuriton ja ovela, että ei sille voinut suuttua. Se ei ikinä tehnyt mitään kokeillakseen rajoja tai yrittääkseen kiivetä hierarkiassa ylöspäin. Se eli omaa villiä ja huoletonta elämää ja piristi pelkällä olemassaolollaan. Se sai vanhat ihmiset hymyilemään, kaikkia piristi aina sympaattinen vanhus joka jaksoi vaikeidenkin aikojen yli ja vanhen arvokkaasti.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet ailahtelevia. Välillä oltiin pohjalla, tuntui että papan aika on jo ohi. Mutta aina se vaan ponnisteli eteenpäin ja viime viikkoinakin se oli nuoruuden voimissaan. Korvienväli sillä on aina ollut terve, vaikka ulkokuori olikin harmaantuntu ja iän myötä painunut, se oli aina henkisesti pojankoltiainen. Pari viikkoa sitten leikin Iron kanssa lenkillä ja me juostiin kilpaa lumisilla pelloilla. Ja viime viikon keskiviikkona lenkkeilin papan kanssa ja olin niin iloinen siitä etät niin se pappa vaan jaksaa.

Viime viikolla torstai-aamuna olin koirien kanssa lenkillä. Jaro juoksi ympäri metsiä kauriita etsien. Iro lopetti yhtäkkiä liikkumisen ja lysähti maahan. Se ei suostunut nousemaan ylös ja vinkui. Sain nostettua sen, ja se jatkoi matkaa tyytyväisenä. Käännyttiin kotiin, ajattelin että se on varmasti vaan aamukankeutta ja kyllä se siitä. Kouluun lähtöä valmistellessani kuulin eteisestä uikutusta. Iro oli puoliksi maassa ja puoliksi istumassa ja uikutti surkeasti. En saanut sitä ylös enkä alas. Lopulta se lysähti maahan. Lähtin kouluun ja ajattelin että illalla katson missä sillä on kipua.

Tulin isän kyydillä kaupungista kotiin iltapäivällä, äitiltä oli tullut isille viesti "Ikävä uutinen. Iro ei pääse ylös". Tunsin kylmiä väreitä ja tiesin että ratkaisun hetket ovat käsillä. Tiesin myös, että 11-vuotiaan koiran operoiminen on erittäin riskialtista ja paraneminen epätodennäköistä. Ja ymmärrän että ei ole järkevää sijoittaa suuria summia vanhan koiran operoimiseen, kun aikaa ei kuitenkaan olisi kauaa jäljellä. Ja kotiin saapuessani tiesin että ratkaisuja on vain yksi. Sillä näin Iron istumassa surkeasti maassa, se ei päässyt liikkumaan ja heilutti vain häntää apeasti ja piipitti. Nielin kyyneleeni ja menin sisälle. Isi ja pikkuveli menivät kaivamaan hautaa. Maa oli jäässä, mutta 12-vuotias pikkuveljeni halusi kaivaa kuopan. Hauta kaivettiin Jaron tarhan viereen, paikkaan josta näkee naapurin pihaan josta Iro vielä pari viikkoa sitten varasti mämmirasian ja kuljetti kotiin

Äiti tuli ilmoittamaan kun oli aika hyvästellä Iro. Voitelin vaalean voileivän ja laitoin päälle paljon juustoa. Iron luona kerroin sille kuinka paljon sitä rakastin, ja kuinka äärettömän tärkeä se minulle on. Kerroin että se saa pian lähteä paikkaan jossa se näkee vanhan ystävänsä Nallen. Ja jossa se saa käpertyä nukkumaan edesmenneen emonsa kainaloon. Kerroin että se paikka on sellainen jossa kukaan ei tunne kipua. Kerroin että siskoni rakastaa sitä enemmän kuin ketään. Sisko oli ulkomailla reissussa ja olen todella surullinen ettei hän saanut hyvästellä Iroa. Otettiin viimeiset valokuvat, hautasin kasvoni Iron turkkiin ja haistoin viimeisen kerran sen ihanaa tuoksua. Sanoin sille, että me nähdään vielä.

Menin sisälle Jaron kanssa. Katsoin keittiön ikkunasta kun isi kantoi Iron kuoppaan ja kuinka hän hyvästeli ja uskollisen ystävänsä. Katsoin myös, kun isä teki viimeisen palveluksen ystävälleen ja kuulin luotien äänet. Hautasin kasvoni Jaron turkkiin ja kerroin, että isikoira on nyt mennyt pois. Kävin vielä katsomassa viimeisen kerran Iroa. Se näytti nukkuvan. Silitin sitä ja sanoin "Hyvästi". Äiti, isi ja veljeni jäivät hautaamaan Iron. Minä menin sisälle ja kävelin alitajuisesti pianon luo. Etsin käsiini eräät tietyt nuotit ja aloin soittamaan "Jäähyväiset". Lauloin ja soitin ja itkin. Lauloin Irolle laulun ja toivotin sille hyvää matkaa.

Pikkuveljeni rakensi isin kanssa ristin. Illalla satoi räntää ja lunta. Iron haudalla paloi kynttilä.

Olin surullinen, mutta suuri kivi oli vierähtänyt pois sydämeltäni kun tiesin, että Iro on nyt paikassa jota kipu ei voi tavoittaa ja jossa sillä on aina hyvä olla.